Tähtiä, maisemia ja viidakkoelämyksiä

10.7.-30.7.2009
Nyt sain viimeinkin itseni kirjoittamaan talvilomareissustani. Eli sikainfluenssan rantauduttua tänne heinäkuun alussa, meidät opiskelijat potkittiin aikaisemmin lomille ja mulle tulikin vähän kiire päättää että mitäs sillä kolmen viikon talvilomalla nyt sitten tehdään. Pohjois-Argentiina oli käynyt mielessä kun moni sitä suositteli ja on kai semmoinen hyvä talvikohde kun siellä on kesällä kuuma, mutta talvella just miellyttävää. Eli paremman idean puutteessa päätinkin sitten toteuttaa pohjoisen reissun.

Kun Sebastian kuuli, että suunnittelen matkaamista junalla Tucumaniin (siis yhdellä niistä harvoista vielä toiminnassa olevista junareiteistä), hänkin päätti tulla alkumatkalle mukaan. Kuin ihmeen kaupalla sain jopa ostettua meille junaliput kaksi päivää ennen junan lähtöä. Yleensä liput kulma myydään heti loppuun kun ne vaan tulee myyntiin. No sikainfluenssa kai sai ihmisiä peruuttamaan matkojaan.

Matka junalla Tucumaniin sujui ihmeen hyvin. Ravintolavaunusta sai syötävää ihan kohtuuhintaan, junan henkilökunta kiillotti vessoja siihen tahtiin että niissä oli ihan mukava asioida ja nukuttuakin sai. Maisemia ei hirveästi tullut katseltua kun ei nuo pampamaisemat niin hirveästi siinä matkan varrella muutu ja kaiken lisäksi ikkunapellit piti aina välillä laittaa kiinni kun jotkut harrastaa kivien heittelyä ohikulkeviin juniin. No ei sieltä mitään onneksi läpi tullut. Ikkunat oli aika hyvin suojattu paksulla pleksillä ja junan henkilökunta ilmoitti aina hyvissä ajoin milloin kivitys alkaa. Eli semmoista. Perille saavuttiin jopa aikataulun mukaan 24 tuntia Buenos Airesista lähdön jälkeen.

Juuri Tucumanin maankamaralle astuttuamme Sebastian huomasi että hänen kännykkänsä on hävinnyt. Olimme siis todellakin Tucumanissa, varkaiden kaupungissa (tällainen maine siis Tucumanilla). Onneksi suunnitelmanamme ei ollut jäädä kyseiseen kaupunkiin katsomaan jos onnistuisimme hukkaamaan jotain muutakin, joten kiersimme vain pikaisesti pääaukion ja ison puiston ja otimme bussin kohti Tafí del Vallen kylää. Tafíssa vietimme kaksi yötä. Ensimmäisen leirintäalueella teltassa palellen ilman lämmintä vettä. Toisen jo sitten huomattavasti mukavammin naapurin ukon pihamökkerössä ja lämpimällä vedellä. Tafísta lähdimme valloittamaan jotain vesiputousta ja kondoriin näköalapaikkaan. Loppujen lopuksi emme löytäneet kumpaakaan paikallisten todella ristiriitaisista neuvoista huolimatta (tai niiden takia) ja päädyimme vain valloittamaan lähimmän kukkulan tuulen melkein kaataessa minut maahan jokaisella askelella. Mutta valloitus onnistui.

Tafísta jatkoimme Ampimpan observatoriolle, joka sijaitsee Amaichen kunnassa (joka mainostaa itseään 360 aurinkoisella päivällä vuodessa). Saavuttuamme illansuussa observatoriolle, taivas olikin yhtäkkiä mennyt pilveen ja observatoriosetä sanoi että nyt ei kuulkaas katsota tähtiä tänä yönä. No olimme tietysti todella pettyneitä ja vielä vähemmän tiesimme että mitäs sitten tehdään. Bussi meni jo ja seuraava menisi vasta monen tunnin päästä. No onneksi setä oli kiva ja teki vähän erityisjärjestelyjä meidän suhteen. Eli jos taivas ei todellakaan sinä iltana selkiäisi, me saisimme jäädä ilmaiseksi observatoriolle yöksi (muuten majoitus maksoi maltaita) ja setä tulisi herättämään meidät sitten viideltä aamulla planeettoja katsomaan. No sehän sopi paremmin kuin hyvin. Ilmainen majoitus ja silti taivaalletähyilyä. Ja näin tosiaan kävi, että illalla katsoimme vain jonkun tähtitiededokumentin ja aamulla heräsimme tiirailemaan Jupiteria, Saturnusta, Marsia, joitain tähtisumuja ja lopuksi kuuta. Yksi matkan ehkä hienoimmista kokemuksista.

Ampimpasta matka jatkui Amaichaan, jossa tutustuimme Quilmesin raunioihin (inkakaupunki), odottelimme monta tuntia että yksi inkojen jälkeläinen veisi meidät jonnekin vuorelle jotain vanhaa inkaherraa tapaamaan, mutta eipä sitä koskaan tapahtunut. Kävelimme myös aika monta kilsaa yhdelle aika mitäänsanomattomalle vesiputoukselle mutta onneksi matka sinne oli hieno. Amamicha kylänä oli kuitenkin mahtava ja ihmiset mukavia.

Amaichasta matka jatkui viineistä tunnettuun Cafayateen. Päädyimme kokeilemaan telttailua uudestaan kun väittivät kovasti ettei Cafayaten yöt ole niin kymiä kuin Tafín ja suunnilleen tottahan se oli vaikka kylmä oli silti. Cafayaten ohjelmaan kuului siis tietenkin viinitiloilla vierailu ja Cafayaten solaan liftaus. Itse kävin kyseisessä solassa jo edellisellä reissullani 2006, mutta eipä minulla ollut mitään uutta visiittiä vastaan.

Cafayatesta jatkoin yksin kohti pohjoista, Sebastian palatessa jo takaisin Buenos Airesiin. Seuraava kohteeni oli Salta, jossa loppujen lopuksi vietin vain muutaman tunnin. Syynä lyhyeen vierailuun oli että 2006-reissullani olin jo käynyt Saltassa, isot kaupungit on tylsiä ja Saltassa kiinnosti oikeastaan vai yksi uusi arkeologinen museo josta olin kuullut vain hyvää (MAAM). Museo olikin käymisen arvoinen. Museo on siis perustettu vuonna 1999 tehdylle merkittävälle arkeologiselle löydölle. Löytö tehtiin maailmaan korkeimmilla arkeologisilla kaivauksilla erään vuoren (Llullaillaco, 6700m) huipulla Saltan provinssissa. Vuoren huipulta löytyi kolme jumalille uhrattua lasta (n. 500 vuotta sitten), jotka olivat erittäin kylmistä olosuhteista ja hapen vähäisestä määrästä säilyneet uskomattoman hyvin. Ja nyt siis nuo kaikki löydökset oli tuotu museoon näytille. Ja tosiaan kaikki vaatteiden värit ja kuidut olivat säilyneet. Yksi lapsistakin on aina vuorollaan näytillä kylmävitriinissä. Aika karmea löytö, mutta todella hyvin rakennettu museo. Ja inkoille kulma kuolleet ihmiset olivat aivan yhtä läsnä kuin elossa olevat. Joten lapsien uhraus ei kulma ollut heidän mielestään ollenkaan raakaa.

Museosta matka jatkuin Jujuyn provinssiin Purmamarca kylään. Purmamarcasta pääsee helposti Argentiinan isoille suola-aavikoille joten heti seuraavana päivänä käytin tilaisuuden hyväksi. Suola-aavikolla tuntui vähän samalta kuin jäätyneen järven päällä. Valkoista kovaa juttua joka puolella, muttei kuitenkaan silmän kantamattomiin. Turistien määrä oli aika valtava mutta nyt on nähty mistä se suola tulee. Purmamarcassa tutustuin yhteen hammaslääkäriopiskelijaan, joka oli matkalla vapaaehtoiseksi jonnekin sademetsään johonkin alkuperäiskansan kylään. Sain kutsun mukaan, joten suunnitelmiin tuli aika isohko muutos. Mulle jäi kaksi päivää aikaa tutustua Purmarcan seitsemän värin kukkulaan, Tilcaran kylään, Humahuacan solaan ja Iruyan pikkuruiseen vuoristokylään. Mutta hyvällä suunnittelulla näin siis paikat ja nyt on sitten syy palata vielä ajan kanssa.

Oranissa (kaupunki Saltan provinssissa) tapasin sitten muut vapaaehtoiset, joita olikin lopulta vähemmän kuin suunniteltu ja vapaaehtoistyö muuttuikin vierailuksi. Mutta tällä viiden hengen poppoolla (minä, Nico, Agustina, Maria ja Hernan) matkasimme Celion (kylän yksi opettajista) johdolla Rio Blanquitoon. Rio Blanquito on siis pieni kylä 50 km Oranin kaupungista vuorille päin. Alueen sademetsiä kutsutaan nimellä Yunga, koska ne ovat perinteisiä sademetsiä paljon korkeammalla, siis tavallaan vuoristossa. Rio Blanquiton asukkaan asuvat kylässä vain talvella, sillä kesällä heidän pitää paeta tulvia korkeammalle. Talvella kylän ja Oranin välillä kulkee myös bussi kolme kertaa viikossa, mutta kesällä yhteisö jää täysin eristyksiin muusta maailmasta. Kylän asukkaat kuuluvat Kolla-heimoon ja ovat katolisia. Kylän asukasluku ei selvinnyt, mutta siellä on kulma 120 perhettä ja jokaisessa joku 10 henkeä eli asukasluku lienee alle 2000. Enemmän kuin olin odottanut.

Vietimme siis viikon vieraina kylässä. Nukuimme lukion majoitushuoneessa, jossa kaukaa tulevat oppilaat majoittuvat lukukausien aikana. Ruokaa valmistimme tulella itse, silloin kun tarvitsi. Saimme kuitenkin joka päivä kutsun syömään jonkun perheen luokse. Viikon aikana ehdimmekin kokea seuraavaa: Fernandon 18-vuotissyntymäpäivät, nyljetty puuma, sokeriruo'on maistelua, värikäs hautausmaa, appelsiineja syövä härkä, appelsiini- ja sitruunapuita, joenylityksiä, lampaanteurastus, härän pään syönti, San Salvadorin juhlintaan kuuluva kukonetsintä, lammasruhotanssi, perinteisten asujen lainaus juhlia varten, vierailu Rio Angostan kylässä, kuristajapuut, liaanit, apina, värikkäät linnut, tukaani. Niin siis sademetsässä on sellaisia puita jotka kasvaa pikkuhiljaa toisten muiden ympärille ja lopulta kuristavat sen. Eli vähän niin kuin todella hitaita kuristajakäärmeitä. Ja sitten kaikille tiedoksi että liaanit kasvaakin maasta ylöspäin ja leikkiäkseen Tarzania ne pitää siis katkaista sieltä maasta ensin ja sitten vielä toivoa että se on siellä ylhäällä jossain hyvin kiinni. Mun painoa ne pari liaania jotka kokeilin ei ainakaan kestäneet, joten joko Afrikassa on eri liaanit tai sit Tarzan on ihan höpöhöpöä.

Vietin kylässä siis ihan uskomattoman viikon puhdasta ilmaa hengitellen ja rennosta elämästä nauttien. Kerrottakoon vielä, että kylän asukkaat eivät ole mitenkään erityisen köyhiä ja elävät aika mukavaa elämää monia perinteitä noudattaen mutta kuitenkin monilla nykyajan mukavuuksilla. Vähän kuin Suomessa asuisi kesämökillä koko vuoden. Jännintä oli että varmaan kaikilla nuorilla oli hienompi kännykkä kuin mulla, vaikkei kylässä ole edes kuuluvuutta. Kai ne käytti niitä sitten kameroina tai jotain. En tiedä. Sähköäkään ei ole mutta aika monta aurinkopaneelia näin ja jollain generaattorilla ne sain musiikkilaitteetkin aika kovalla äänellä soittamaan. Vaikeinta on kuitenkin varmasti juuri niiden perinteiden ja nykyajan yhteenliittäminen. Yllätyin siitä miten roskaista joka puolella oli. Päättelin sen johtuvan siitä, että ihmiset ovat tottuneet heittämään kaikki appelsiininkuoret jne vain suoraan maahan (kun nehän siis maatuu) ja nyt sitten kaikkien uusien tuotteiden kääreet lentää samalla tavalla maahan kuin ne appelsiinin kuoretkin. :( Monet kyläläiset ovat nähneet yllättävän paljon maailmaa (joku oli käynyt jopa Hollannissa) ja monet käyvät opiskelemassa muualla ja palaavat sitten myöhemmin takaisin kylään. Vähän niin kuin oppaamme Celio, joka on asunut melkein Argentiinan jokaisessa Provinssissa ja palannut nyt joitakin vuosia sitten opettamaan maataloutta kylän lukioon. Meille perinteiset vaatteet lainannut tyttö on lähtee ensi vuonna Buenos Airesiin psykologiaa opiskelemaan. Eli kylän asiat vaikuttivat olevan aika hyvin. Juhlia ja iloisia ihmisiä riitti!

Rio Blanquitosta matkustinkin sitten suoraan kotiin. Matka kesti ihanat 54 tuntia, junan ollessa tällä kertaa monta tuntia myöhässä jne. Mutta mahtava reissu! Koin ja näin todella paljon.